Tänään saapui aikainen alzheimer tai sitten vain kotisuomen kaukaisuus: lähetin iloiset syntymäpäiväonnittelut rakkaalle ystävälle joka putkahti maailmaan vappuaattona jokunen vuosikymmen sitten.
Mutta nythän on vasta APRILLIPÄIVÄ. Kevään kulkujärjestys ja sen luontainen taju alkaa lipsua. No, ehkä tämä oli ainutkertaista, menköön pilan piikkiin.
Vappuvilkutus täältä. Tältä tuntuu kun lähtee nuhaisena kaupungille joukkoliikennevälineellä. On mykkä, kuuro ja tunnoton olo vaikka miten tälläisi itsensä värikkääksi. Voi vain lerppua tai muotoutua olotilaansa, toivoen että kumimainen huntu haihtuu.
Sillitellen, papan rappia raapustellen. Terveyttä ystäville ja kylänmiehille toivoen, eli niinkuin telehvooniin ennen huudeltiin, "kuulemiin!"
IK
PS. Suomalaisuudesta vielä. Tänään käsineenä, turtanam ratikkapysäkillä seisoskellessani, näin kun kolme nuorehkoa hahmoa ylitti katua noin viidenkymmenen metrin päässä. Ajattelin että jotain tuttua heissä on: vaaleanruskeat tukat, yhdellä lähes valkoinen letti, kaikilla vähän pystyt, pikkuiset nenät ja korkeat poskipäät sekä luonnonväriset urheiluvaatteet, lenkkarit ja reput. Lähempänä paljastui silmien rehellinen, vähän hämmentynyt ja pyöreä katse. Ja eikös vaan, diagnoosini vahvistui kun ratikan saapuessa joukun vaalein virkahti, lippuja silmäillen, "ei kai näitä tarttee kuskille näyttää."
Hurraa pienelle geenilammikolle, lentokenttien, pysäkkien ja kaikkien kansainvälisten joukkojen olemattomalle kamoflaasille -- samasta puusta veistettyjä me suomalaiset ollaan, toinen toisensa kyllä tunnistaen. Aiheesta vielä joskus enemmän, tuonnempana.
